tiistai 16. toukokuuta 2017

kohtuus kaikessa

Kuinka paljon on tarpeeksi, mikä on liikaa, mitä kaikkea voi tavoitella, pitäisikö keskittyä kunnolla yhteen kerrallaan?

Tahdon tehdä kaikenlaista mutta päädynkin vain kiireisine aivoineni sängyn pohjalle.

Oon tosi hukassa, tarttisin jonkun kertomaan missä ja kuka oon mutta kaikki tuntuu vaan juoksevan ympärillä.
Liikaa ääniä ja liikettä, nopeaa sananvaihtoa ja uusia naamoja.

Haluisin elää hitaammin, mutta sitten jään jälkeen muista, kun ne juoksevat kiireineen eteenpäin.


Tänään jokainen raaja tuntui väsyneeltä.


Voi kumpa tajuaisin, ettei mieli rauhoitu ostamalla, suorittamalla tai syömällä. 


Ymmärsin eilen taas uudella tavalla kotiahdistustani. Lamaannun, en saa tehtyä mitään enkä lähdettyä minnekään. En tunne olevani rauhassa kun tiedän, että toinen on seinän toisella puolella. Vaatisi lähteä jonnekin mutten osaa lähteä minnekään.

Musta tuntuu, niinku huutaisin tyhjyyteen.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Älä pyydä anteeksi

Tuntuupa kummalta kirjoittaa tänne jostakusta muustakin.

Säm olet yksi hämmennyspallero. Olet niin määrätietoinen ja päättäväinen, pidät pääsi etkä tuosta vain muuta ajtuksiasi.

Mutta silti sä olet niin epävarma. Teet asioita vaan jos mäkin teen, tuut perässä, et johda. Pyydät jatkuvasti anteeksi olemassaoloasi. Kerrot olevasi monille mustasukkainen ja huomaan, että pelkäät koko ajan sitä, ettei sua hyväksytä. Tulkitset muiden eleitä ja oletat harhailevan katseen tarkoittavan välinpitämättömyyttä.

Älä.

Sussa on paljon hyvää, oot välittävä ja järkevä, lahjakas ja sinnikäs. Mut milloin sä teet asioita oman itsesi takia, ja milloin jonkun muun?

Mitä sä tekisit, jos pystyisit luottamaan siihen, että susta pidetään ja sua rakastetaan? Mitä sä tekisit, jos et vaan pelkäisi, miten se vaikuttaa muiden mielipiteeseen susta?

Sen mä haluan tietää. Kerro!

Haluan, että sulla on rento olla. Sitten on mullakin.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

riitely vie johonkin jooko

Ollaan riidelty,
heitelty ajatuksia ilmaan ja jätetty ne siihen.
Oon purkanut ahdistustani
mut sä et oo ottanu sitä vastaan.

Mä kerron asioita, joihin haluun anteekspyynnön.
Haluun tajuta sen että sä tajuat.
Mä huudan sitä pelkoa, inhoa ja surua, joita oon kokenut viimiset kuus vuotta.

Koska ei mitään oo koskaan käsitely.

Ja sä vielä kysyt, mitä järkeä puhumisessa on.
"Sä vaan syyttelet ja sanot että mä oon pilannut sun lapsuuden, et säkään oo ollu mikään helppo lapsi.
Itse asiassa nää ei oo ees sun mielipiteitä. Ne on paskaa, jota sun äiti on sulle syöttänyt musta."

Nii
Ei mulla oo mielipiteitä.

Sit sä kerrot kuinka oot ite kärsinyt.
"Sulla menee hyvin, oo onnellinen."

Mutkuvittueimullamee jos joudun pitämään kaiken sisälläni. SÄ OOT TÄSSÄ AIKUINEN.

Sun vanhemmat ja entinen vaimo on tehny tyhmiä juttuja, mutta se ei sais vaikuttaa siihen, miten sä kohtelet muita. Sun pitäisi itse käsitellä traumasi.

Jossain vaiheessa mä epäilen itsekin itseäni. Ajattelen, onko tää sittenkin vaan syyllistämispropagandaa avioeron tiimoilta. Entä jos mun pitäisikin vaan unohtaa kaikki, oon ainoastaan liioitellut asioitani päässäni. Kaikki onkin ihan ok. Ja mun pitäis tehdä aloite, puhua.

Kyllä mä oon virheitä tehnyt. Ei kaikki, mitä mä oon sanonut, oo ollu järkevää tai tavoitteellista.

Mutta mä oon se lapsi, se 17-v, joka saa olla vihainen ja raivota. Toisen olisi edes yritettävä ymmärtää. Ei mun pidä päättää, mitä meidän suhteelle käy, vaan olla vaan oma itseni.

Kun sä et osaa ajatella niin. Pidät mua aikuisena, oot pakottanut mut olemaan aikuinen, vastuullinen, "kyllä tuon ikäisen pitäisi jo pärjätä", sä et haluu ottaa yhtään vastuuta tekemisistäs.

Toimiva ihmissuhde on kummankin osapuolen vastuulla.

Me ei puhuta melkein kahteen vuorokauteen sanaakaan (paitsi "moi") ja seuraavana päivänä on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mä puran kaiken äidille ja sä alkoholiin. Sillähän kaikki on aina järjestynyt, nytkin on järjestyttävä.

Onneksi oon kipeenä. Ei tarvi esittää, että oon ok.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

kontrastit

kevään tullessa oon huomannut hankkivani elämiseen lisää kontrastia, värien, tunteiden ja tapojen suhteen. ostin maailman mukavimmat juoksuhousut sekä kirkkaanturkoosin (??!!) paidan. oon kyllästynyt harmauteen ja maanläheisiin, ruskean eri sävyihin!

ensi yönä nukun kunnolla. 

taas tullut suoritettua paljon. toisaalta hyvä, mutta mikä menee ylisuorittamiseksi. 

oispa elämässä taustamusiikit. kyllästyttää tietyt hiljaiset pätkät, haluun tanssimaan. haluun, että muutkin reagoi siihen musaan, mitä mä kuulen. 

luota luota luota voi miksi mä murehdin

tiistai 14. maaliskuuta 2017

ääh joo!

1. paska olo, kun tuun kotiin viiden aikaan.
2. syön ja katon parks and recciä.
(huomaan sen aiheuttavan samaa turvallisuuden tunnetta kuin sohvaperunat ja hermannin snapchat-juttelut.)
3. turhaudun ja lakaisen kylppärin hiekkaisen ja pölyisen lattian sekä imuroin oman huoneen. 
(en tiiä, milloin kukaan tulee kotiin, mutta toivon, ettei pian. pelkään ärsyyntymistä.)
4. teen matematiikan läksyt ensimmäistä kertaa varmaan kuukauteen. (fuck you pitkä matematiikka, mäpä pääsen tän jakson jälkeen helpommille kurseille)
5. ulkona sataa, käyn pudistelemassa kimalteella sotketun maton ja tuon sen takaisin ylös. (ei sitä voinutkaan jättää ulos)
6. lähen juoksemaan sateeseen, kuuntelen slashia ja nauran ja itken ja kiroan kipeää lantiota.
7. haen takkutukalta kirjan.

oon ihan saatanan ylpeä!

haluun alkaa käyttää hauskoja sanoja kuten tättärää, kemut, sapuska, otus


on ihanaa, kun ei tarvi selittää murheita sen syvemmin, kun yksi ymmärtää jo parista lauseesta. on myös ihanaa, että se alkaa heti antamaan ohjeita ("lopeta ajattelu ja joogaa, tunteet pitää tuntea ja niistä pitää kirjoittaa")

"Sä oot tosi fiksu tyttö, et pelkästään ikäisekses, vaan muutenkin. Tai sit mä sanon että sä oot tosi fiksu sukupuoleton minkä vaan ikäinen mikä vaan asia."

joskus kannattaa palata vanhoihin tapoihin.

aaaaaAAAAAaaaaa

tiistai 28. helmikuuta 2017

väsyttää taas

pitää palata vanhoihin inhottaviin oloihin. pitää kuunnella, kun toinen itkee. en mä tullu tänne ahdistumaan, vaan pääsemään eroon turhasta jännittämisestä.

kai mäki sit kerron synkistä hetkistä, kun muutkin. ei se auta, ahdistaa vaan enemmän. kertoisin mieluummin yhdelle kuin kuudelle. vittu miks mä oon täällä?

pitää taas hoitaa paljon asioita. haluun tarkat ohjeet, mutten uskalla kysyä. vielä tää jakso, sit annan periksi.

sähköistyminen avaa ovia mutta poistaa uusista huoneista lattiat.

väsyttää, kun tekniikka pettää. puhelimesta hajonnu vuoden sisällä näyttö, kuulokeliitäntä ja nyt meni takakamera. eikö voitais vaan siirtyä ihan normaaleihin puhelimiin? älypuhelimet ei toimi.

voisin itse käyttää jotain vanhaa nokiaa, mutta lopulta se vaan inhottaa. en käyttäisi sosiaalista mediaa jos muutkaan ei käyttäisi. sovellukseton puhelin ei ole tarpeeksi. 

huomenna on taas selitettävä kaikki uudelle ihmiselle. ja samalla menetän lempparitunnin. tuleeko se yksi sinne? missä menee raja, mistä puhuminen auttaa ja mikä kannattaa pitää omana tietona? ei sillä, ettenkö "saisi" puhua joistain asioista, pelkään vaan sitä tunnetta, että olen jakanut itestäni liikaa.  

ääh tarviin pitkän halin ja kuvistunnin.


sunnuntai 26. helmikuuta 2017

määrittelemisestä

Apteekin monivitamiinitabletit pitää terveenä.
--- Otetaan vastaan huonekasveja. ---
Maksaisiko joku tossuista kolme euroa?

Pääsin kesätyöhaastatteluun! Vaikea sanoa, onko työpaikka jo taattu vai voinko pilata vielä kaiken haastattelussa. Sormet ja varpaat ristiin nyt!

Katsoin puoliunessa tämän dokumentin Amy Winehousesta. Mietin, miten itse poseeraisin kuvissa, jos olisin julkkis. 

Tuntuu, että tyypit tekee itsetään tuotteita. Mietitään hirveesti omaa identiteettiä ja halutaan keksiä tai löytää määritelmiä, joihin sopii. Sellasta brändäämistä(?). Sit kehitetään, enimmäkseen ulkonäöllisiä, ominaisuuksia, jotka tekee susta sut, esim. tietyn värinen tukka, lävistykset, ja no, pukeutumistyyli. Sekä kans muita seikkoja kuten lempinimet ja musamaku. 

En tiiä, varmaan se joillekin sopii, enkä haluu sanoa, että itsensä etsiminen ois väärin tai että se työ, minkä oot tehny itses rakentamiseen ois turhaa, ja varmasti sitä tulee jokaisella väistämättä tehtyä, 

mut ite ainakin oon kriiseilly tätä tosi paljon. Mulla on tapana ihastua erilaisiin juttuihin, ja halu tehdä kaikenlaista. Liian kiltti punkkariksi mutta liian vihainen hipiksi. Oon ettiny ja etin edelleen bokseja, joihin laittaisin itteni. Ja nimenomaan muutamaa boksia, sellasta, jotka kokonaisuudessaan määrittelis minut. 

Mutta kun ei niitä löydy. Ne sulkee toisiaan pois eikä vaan muutamaan boksiin itsensä mahduttamisesta tuu ees hyvä mieli. 

Kun oikeasti sä tiedät jo ihan tarpeeksi, kuka oot. Ei itseään tarvitse osata määritellä eikä itsestä tarvitse tehdä tuotetta tai hahmoa, jota myydä muille. Ja vaikka tekis niin, se oikea minä tai sinä puskee sieltä lopulta esiin. Me ollaan kaikki kuitenkin tavallista porukkaa, mut silti hirveän mielenkiintoisia tyyppejä. Eikä siinä merkkaa se, mihin boksiin on kukakin itsensä laittanut.

Mulla on myös tapana määritellä muita ja antaa sen vaikuttaa liikaa siihen, miten mä ne nään. Se ei koskaan toimi. Ja inhoan itse sitä, jos mua määritellään. Jos joku ihmettelee, että jokin ei oo yhtään mun tyylistä tai sanoo, ettei joku sovi mulle, ärripurri viisvee sofia hyökkää vastaan ja tekee just sen, mitä ei ois odotettu. 

En tiiä, sanon vaan että älkää ottako paineita tietää kokonaan, keitä ootte. Koska kyllä te tiiätte. Ne tärkeimmät asiat.